Gundamit rokkaa tykimmin

Olen jälleen kerran katsellut näin lomalla ollessa Gundam Seed ja Gundam Seed Destiny animesarjoja ja pitää sanoa että joka kerta pidän niistä yhä enemmän. Ennen pidin kuitenkin Seedistä enemmän kuin Destinystä, nyt alkaa osat niiden välillä vaihtua.

Gundam Seed ja Gundam Seed Destiny sijoittuu kuvitteelliseen tulevaisuuteen jossa ihmisiä on kahdenlaisia: meitä ihan normaaleja naturaaleja ja sitten on koordinaattoreita, jotka ovat ominaisuuksiltaan aivan kuin tavalliset ihmiset mutta geenimanipulaation ansiosta heidän kykynsä ovat kehittyneemmät kuin naturaalien. Heidän kehonsa vastustaa sairauksia paremmin, he oppivat nopeammin jne jne. Suurin osa koordinaattoreista asuu avaruuden siirtokunnissa, joita he kutsuvat PLANTiksi. Naturaalit asuvat pääosin maassa, mutta on valtioita, kuten Orb, jotka sallivat molempien ihmislajien asustavan maaperällään.

Vaikka kuinka ihmiskehoa manipuloitaisiin ja muunneltaisiin, ei ihmismielen perusominaisuuksia niin vain muuteta: naturaalit ovat kateellisia koordinaattoreille heidän ominaisuuksistaan ja syyttävät koordinaattoreita luonnonoikuiksi jotka pitäisi pyyhkiä maan päältä. Koordinaattorit taas julistavat olevansa uusi ihmiskunta ja näin ollen ainoita, jotka voisivat maata ja avaruutta asuttaa (Onko se oikeasti niin vaikea jakaa? Avaruudessa on ihan kiitettävästi tilaa, oltaisiin kavereita jookos?).

Jännitteet naturaalien ja koordinaattoreiden välillä pahenevat ja syttyy sota. Gundam Seed kertoo ensimmäisestä sodasta. Gundam Seed Destiny on perusjuoneltaan hyvin samanlainen Seedin kanssa, mutta perussyyt sotaan pysyvät kummassakin sarjassa samana: koordinaattorit haluvat eroon naturaaleista ja naturaalit haluvat hävittää koordinaattorit kaikesta olemassa olevasta alueavaruudesta (aivan loistava sana, alueavaruus :D).

Sarjan ytimessä on kummassakin sarjassa ristiriitaisissa tunteissa eläviä nuoria, niin sotilaita kuin siviilejä. Peruskysymys pysyy koko sarjan ajan samana: kuinka määrittelet vihollisen ja millä perusteella ihmiset julistavat sodan toisiaan vastaan. Tappaa joku vain sen takia koska hän tappoi, tappaa tappamisen vuoksi, niinkö rauha lopulta saavutetaan. Sarjoissa käydyissä sodissa on itseassa kolme osapuolta: naturaalien ja koordinaattoreiden lisäksi on ihmisiä, molemmilta puolilta, jotka uskovat että ihmiset eri rotuinakin voivat elää sovusoinnussa.

Jos ihmiset taistelevat tulevaisuuden puolesta, eivätkö ne jotka kuolevat taistelussa, menetä tuon tulevaisuuden, ja millainen tulevaisuus odottaa niitä jotka rakentavat ihmiskuntaa aseet kädessä? Jos olet koskaan itkenyt voimattomuutesi takia, eikö sinusta tule se joka saa muut itkemään, kun saat tuon voiman käsiisi? Okei, myönnettäköön, sarja on luotu paljolti hienojen mechojen (taistelurobottien) ympärille ja pitää myöntää, että itsekin henkäisen syvään joka kerta kun Shinn Asukan (niin ärsyttävä kuin hän onkin) Core Splendor lähtee matkaan Minervasta, mutta... Mielestäni Gundam Seedissä ja Destinyssä on oikeasti pointtia. Animesarjana Seed ja Destiny on varmaan täydellisiä minun kaltaisille: on angstista porukkaa johon samaistuu helposti ja sitten sitä vitun ärsyttävää porukkaa, joka saa ihmettelemään mitä helvettiä tekijöillä oli oikein mielessään (Fllay Allster, Meer Campell ja Stellar Lousier, voitte puolestani painua vittuun :D). Mättöä riittää, laiskat animaattorit kierrättävät samoja kalvoja kiitettävään tahtiin, mutta ah kun se on oikeasti ihanaa. Sitten taas filosofoidaan ja mietitään ketä vastaan tässä oikein taistellaan.

Seedin ja Destinyn suurimpana erona lienee tapa, jolla päähenkilöt huomaavat, ettei tässä touhussa ole mitään järkeä: Seedissä maan allianssi pettää omansa, mikä saa sotilaat miettimään kuinka pitkälle ja kuinka paljon ihmisiä naturaalit sokeassa raivossaan ovat valmiita uhraamaan. Destinyssä sankarilta vaikuttava PLANTin hallinnon puheenjohtajat Dullindal (*drool*, hän saisi pakkorakastaa minua koska vain :D) muuttuukin petturiksi jolla on aivan eri visiot tulevaisuudesta kuin mitä ensinäkemältä luulisi, vedoten siihen että asevarustelua (mikä on Destinyn pääpointti, joku aina hyötyy sodasta rahallisesti, kaikken eniten aseteollisuus) on oltava, koska sota ei koskaan häviä mihinkään. Kaipa todelliset aivot molempien sarjojen takana ovatkin juuri PLANTin hallinnon puheenjohtaja, Patrick Zala ja Dullindal; Zala julistaa koordinaattorit ainoaksi oikeaksi ihmisroduksi, ja Dullindal ajaa omaa maailmaansa missä ihmiset eivät saisi itse päättää asioistaan. Menee välillä ehkä vähän sekavaksi, siksi mielestäni sarja onkin useamman katselukerran arvoinen, että oikeasti huomaa kaikki yksityiskohdat ja hoksaa ihmisten oikeat tarkoitusperät.

En ole vielä löytänyt syvällisempää keskustelua Seedin ja Destinyn syvimmästä olemuksesta, jonka takia olen hieman pettynyt. Tai miettinyt, olenko jotenkin yksinkertainen kun löydän näistä sarjoista, jotka on tarkoitettu otakupoikien räiskintäfantasioiksi, mielestäni oikeasti ajattelemisen arvoisia kohtia. Mene ja tiedä.

Gundam itsessäähän ei rajoitu pelkkiin Seediin ja Destinyyn, vaan sillä on japanissa monikymmenvuotinen historia. Sarjoja on lukematon määrä ja elokuvat siihen päälle. Seedin ja Destinynkin rinnalle on tehty samaan aikajanaan sijoittuvat itsenäinen kolmen jakson pituinen webcast Gundam Seed Stargazer, joka sekin on mielestäni ihan onnistunut tuotos, tosin se ehkä ei avaudu jollei ole katsonut kahta muuta sarjaa. Seedin ja Destinyn pituuskin voi karsia jonkin verran kiinnostusta, kumpikin sarja on 50 jakson mittainen :D. Silmät ristissä sitä ollaan täälläkin katsottu välillä, myönnetään.

Jos joku Gundamiin tutustunut sattuu lukemaan tämän niin kirjoitelkaa mielipiteitä. Jos sarja herätti muitakin ajatuksia kuin kuvan läjästä lehmänsontaa niin vielä parempi. Teille jotka eivät sarjaan ole tutustuneet, suosittelen ensin katselemaan netin Gundam sivustoja ja ehkä saada jonkinlaista kuvaa sarjan tapahtumista ennen katselua, ja silloinkin pitää katsoa ehkä noin 10 jaksoa, että pääsee sarjaan edes jotenkin sisälle. Mutta omalla kohdallani en ole katunut päivää jolloin tutustuin Gundam Seed ja Gundam Seed Destiny sarjoihin.

Chairman Dullindal, pakkorakasta minua, vaadin sitä... *drool*

Ei oo tosi

Stereoiden CD-vaihtaja sanoi sopimuksensa irti kun vähän yritin takoa sille "järkeä päähän". Nyt ei tietokoneen CD-asema enää puhu mulle. Ei voi olla totta :D

Huomenna ostamaan uusia stereoita, ihan niiku niihin olis varaa, prkl.

Näin kännispäiten

...tuli avauduttua hyvän ystävän kanssa elämän tosiasioista :D No tulipa mieleeni jostain kummasta runo, jonka silloin muinoin ikuistin "päiväkirjaani":

TANKA
Talven taialle minä lauloin,
rinteessä makasimme,
yöllä kuutamossa,
kun sutta kuuntelimme.

Ehkä tämä sisäisti hienosti kaiken sen mistä tuli illan aikana avauduttua; ihmisen ylimielisyydestä, luontoäidistä ja olemisesta yhtä luonnon kanssa. Me ihmiset olemme tämän maapallon syöpä, niin sanottiin jossain misantropologian selityksessä (jos oikein nyt muistan). Ehkä jossain mielessä olen löytänyt tuosta ihmisestä sukulaissieluni vaikka en yleensä pahemmin ihmisistä piittaa.

ALV forever ;)

Kuitenkin, kuten jo edellisessä kirjoituksessa kerroin, joskus nuoruudessa ehkä elin paljon yksinäisiä vuosia. Nyt edessäni on niin sanottu päiväkirja jota pidin silloin. Paljon tuskallisia asioita, osa suoranaista eskapismia, osa tottakin. Paljon surua kuitenkin, nyt olen tottunut ajatukseen, ettei paikkani ehkä ole täällä nykymaailman menossa, vaan osana luontoa ja elämänkulkua.

Luin juuri äskettäin Margaret Cravenin kirjan "Kuulin pöllön kutsuvan", ja ihastuin. Jos kristinuskoa edustava pappikin voi tulla niin isoksi osaksi luontoa ja intiaaneja, jotka elävät luonnon ehdoilla, minäkin haluan. Vaikka kirja on täyttä fiktiota (tietääkseni), jotenkin tarina itsessään oli koskettava. Edellinen kirja jonka luin, oli Ian McEwanin kirja Lauantai, joka poikkesi tyyliltään täysin Cravenin kirjasta, mutta en voi kuin ihailla molempia kirjailijoita. Toinen tempaa mukaansa pikkutarkalla tyylillään, jossa yhden päivän selittämiseen menee n. 400 sivua, ja toinen kertoo elämän kokoisen tarinan vajaassa parissa sadassa sivussa.

Ah, kuinka kirjallisuus on ihanaa. Rakastan kirjoja.

Mistäs muuta inspiraation aihetta vanhasta päiväkirjasta löytyisi...

Aika angsti olen ollut silloin nuorempana. Sen näkee teksteistä;

"Edessämme vain muurit, tunteet pelkkää vihaa ja pelkoa. Miksi kaiken täytyy olla todellisuutta?
Edessämme vain rajaton maailma, sydämet täynnä rakkautta. Miksi kaiken täytyy olla illuusiota?"

Voi voi... joskus kauan kauan sitten.

Hei, luin joskus 14 veenä Jukka Parkkisen nuortenkirjan "Sinun tähtesi, Allstar". Onko kukaan muu lukenu? Ehkä se oli se tyyli jolla Parkkinen kirjoitti joka jäi mieleen, mutta oh man, kun se silloin kolahti. Tarinahan oli täyttä fantasiaa ja tieteishöpsää, mutta kuitenkin:

"Pudistin päätäni. Arvasin missä olisimme, kun ensi keväänä tulisi hankikanto ja kuu välkkyisi ohi kiitävien pilvien välissä kuin ratsastaisi niillä. Arvasin senkin mitä siinä ahkiossa olisi, jota kiskoimme kohti Stuorraskaidin kairaa."

Noihin sanoihin kirja päättyy. Se on yksi teini-iän merkkipaaluista. Luulen, että jos nyt lukisin kirjan, nauraisin huvittuneena sekä juonelle että omille muistelmilleni kirjasta. Mutta se oli silloin.

Eräs pitkään minua seuranneista runoista on yksi Bill Wattersonin runoista, jonka hän on tehnyt Lassi ja Leevi sarjakuvaa varten:

"Taannoin suuren päätöksen tehdyksi sain
en vaan muista minkä, mutta todistaa tuo vain
Että usein ratkaisu pienikin voi käydä tärkeäksi
vaikka usein sen ensin uskoo mitättömäksi.

Hajamielen vallassa johti kotoa pois tieni
Varmasti vasenpaan tai oikeaan (kumpiko lieni?)
Niin tai näin, horjumatta suunnassa kuljin
hiljaa mietteisiini, näemmä, itseni suljin

En syytä keksi, miksi vaelsin kauas harhaan
vaan sieltä löysin nykyisen paikkani parhaan."

Ne, jotka ovat luonani käyneet ihan fyysisesti, tietävät että tuo runo on ikuistettu myös seinälleni. Ehkä se antaa perspektiiviä silloin kun sitä eniten tarvitsen. Kuten se Fintelligensien yksi ainoa biisi, joka on oikeasti jäänyt mieleen, Katujen Jättämät Jäljet. Siinä sanotaan kuinka voi katua tehtyjä valintoja, mutta oltava ylpeä siitä missä nyt on: koska itse on päässyt niin pitkälle ja omilla jaloillaan vieläpä. Runoista puheen ollen, ah, kuinka olenkaan aina rakastanut Edgar Allan Poen runoa Korppi. Koko runo liian pitkä tänne laitettavaksi, mutta tuossapa linkki suomenkieliseen versioon jos jotain kiinnostaa: http://www.cordula.ws/poems/ravenfi.html

Oi joi, piti lukea pariin kertaan tuo läpi.

Olen joskus ollut gootti. Kyllä, gootti. Ainakin osittain. Type O Negative oli SE bändi jota kuuntelin yläasteella (kyllä, kuuntelin teiniritsana ala-asteella Bon Jovia :D), October Rustin biisien sanat olivat aika vaikuttavia. Silloin. Ei ehkä enää. Mutta olen löytänyt niille uuden merkityksen. Kun aikoinaan TON'in biiseissä laulettiin punaisesta vedestä (punaviini, haloo!), ei biisi oikein tehonnut, mutta nykyään voisin yhtyä esimerkiksi joulun aikaan seuraavaan sanoitukseen:

"Whoa mistletoe
(it's growing cold)
I'm seeing ghosts
(I'm drinking old)
Red water
Red water
Red water chase them away"

Type O Negativen laulaja ja biisintekijä Peter Steele on tunnettu muun muassa masennuksestaan ja itsemurha-ajatuksistaan, siksi jokaisen tyttöystävän jättäminen on tuntunut "ranteet auki"-tilanteelta, joten mitä vielä ihmettelet näitä sanoituksia? Totaalista angstia, kaikessa raakuudessaan. Tähän mennessä P.S. on saanut tunteet biiseihin, toivottavasti sama jatkuu tulevaisuudessa. Jäämme kuitenkin kaipaamaan October Rustin kaltaisia sanoituksia (okei okei, My Girlfriend's Girlfriend ei ehkä edusta sitä korkeinta ahdistustasoa, mutta mitä sitten?!).

Mutta entäs Astor Piazzolla ja klassinen musiikki? Tanko on se mikä parhaiten suomalaisilta taittuu, siitä huolimatta paras tango tulee eteläamerikasta. Ja klassinen musiikki Euroopasta. Mozart, Beethoven, jopa Sibelius. Jopa nykypäivän tulkitsijat, Helmut "olen oikeasti paska ja haluan tästä vain rahaa" Lotti, Josh Groban, Sarah Brightman, Luciano Pavarotti ja muut ah niin ihanat "hyödymme vanhojen biisien kierrätyksestä", nostamme arvoon arvaamattomaan vain, koska näillä yksilöillä on ennenkuulumattomia kykyjä. Paskat. He vain tietävät mikä myy, ja osaavat myydä tuotteensa oikeille ihmisille. Sarah Brightman ja kelttiläinen musiikki, anyone? Vai oliko se Enya, ei noita kaikkia muista.

Yllättäen paras jazz tulee niinkin hassusta paikasta kuin Japanista. Yoko Kanno on nero. Jostain joskus luin että Japani on epäjazzisin maa mitä on olemassa, mutta saanen olla eri mieltä. Pelkästään animesarja Cowboy Bebopin soundtrackin ajatteleminen saa kylmät väreet nousemaan. Jazzkaupungissa varttuneena ihmettelen miksei tätä musiikkineroa ole vielä kutsuttu vierailulle. Kai muutaman miljoonan ihmisen populaatio tuotaa myös tämmöistä, väistämättä.

Japanilaisesta musiikista puheenollen, on ollut hassua huomata mistä kulttuureista japanilaiset ammentavat ideansa. On ollut helpottavaa huomata, ettei amerikkalainen hapatus paista ainakaan kovin näkyvästi läpi kaikesta siitä mitä nousevan auringon maasta syydetään, mutta venäläiset ja eurooppalaiset vaikutteet kyllä näkyvät. Kiitettävän moni mangaka ammentaa ideansa esimerkiksi viktoriaanisen ajan Lontoosta tai entä Transylvanian vampyyritarinat, en edes viitsi aloittaa niistä puhumista :D Hollywood-hapatus (lue: paskaa, vaikka Hugh Jackman onkin söpis) Van Helsing perustuu mangaan, vaikka alkuperäinen Hellsing-manga perustuukin Bram Stokerin Dracula-tarinaan. Kuka matkii ja ketä, siitä en osaa sanoa. Viimeisimpien tutkimusteni perusteella japanilainen peliteollisuus on ainakin repinyt kaiken irti Draculasta ja hänen pojastaan, Adrianista.

Ah, kuka pystyy vastustamaan komeita Belmontin vampyyrintappajia? En minä ainakaan :D

Minulla on idea miten saada suomalainen musiikki menestymään: hommataan meitä suomalaisia muutama sata miljoona lisää, silloin ei tarvitse lähteä rajojen ulkopuolelle suosiota tavoittelemaan tai edes vaihtaa kieltä pois kotimaisesta suomen kielestä. Japanilaiset artistit tämän ovat ainakin huomanneet, eivätkä vaihda englantiin kuin vahingossa eivätkä missään tapauksessa tee sitä Japanin ulkopuolella, perkele. Mitä sitä nyt muuttamaan, kun kotimaan markkinat ovat jo itsessään niin suuret. Täällä kun teet piisin niin neljä ihmistä viidestä sanoo "paska biisi" (minä mukaanlukien :D) ja yksi sanoo "no meneehän tää" ja ostaa levyn. Semmosta se nykyajan musiikkibisnes Suomessa on, ihan tosi.

Kaikkia ajatuksia sitä kännispäiten tulee tuotua ilmi. Teiniritsavuosista vielä laittaa runon tähän päätteeksi:

"Sinä vanha piruparka
ei edes sääliä ole silmissäni
sinua katson halveksien.
Hävisit.
Tiesit aina, ettet pystyisi minua huijaamaan.
Muut eivät tietäneet minne mennä
ja sinä yritit raahata heidät mukanasi.
Minusta se näytti kuin sokea olisi taluttanut sokeaa.
Sinä vanha piruparka.

Ojensit kätesi tietäen, etten siihen koskaan tarttuisi.
Ketä sinä yrität oikein huijata?
Sinä vanha piruparka.

Vastauksia et edes etsinyt.
Sinulle kaikki oli niin yksinkertaista.
Joku vanhempi kuin sinä.
Sinä vanha piruparka.

Nurkassasi häveten.
Sinä vanha piruparka.
Sinun täytyy olla kovin yksinäinen."

Voi vittu, joo.... :D Nyt nukkumaan -->

"I am the voyager
I have tasted pleasures of the flesh
breath the pleasures of the body
and drunk the pleasures of the mind
To reach the point I've attained
Clear focus and defined."

CalaMighty, over and out.

Siis hetkinen...

Kävin juuri vanhoja päiväkirjamerkintöjä läpi tuolla IRC-gallerian puolella ja totesin antavani varmaan ainakin osittain emo-kuvan itsestäni. Hoh hoijaa :D

Oikeasti olen viatonta poppimusaa kuunteleva yksinnysvääjä, silti aika positiivinen luonteeltani. Ajattelin vain korjata tämän, jos joku on toisin luullut.

Ja kuuntelen minä muutakin helppoa poppikomppia. Ei ole vain oikein sellaista bändiä josta pitäisi enemmänkin, raskaamman musan puolella meinaan. Monilta artisteilta voi löytyä yksi tai kaksi hyvää kipaletta mutta yleisesti ottaen ainakin suomalainen metallitarjonta on aika paskaa, IMHO. En ainakaan osaa ottaa sitä kovin vakavasti. En silti ota poppiakaan vakavasti.

Tai kyse on vain asenteesta. Hevi on parasta tuoreena, niiku Anna sanois.

Tiesittekö, etten omista televisiota ja harvoin tulee kuunneltua radiotakaan? Olen tottunut hakemaan musiikkini muita kanavia pitkin. (Juu, en kannata watetustakaan.)

Jazzkaupungissa asuvana on ollut mielenkiintoista huomata ettei täällä perähikiällä ole todellakaan jazzklubia jossa voisi käydä hengailemassa ja kuuntelemassa hyvää musiikkia. Tai miksei klassisen musiikin edustajista Josh Groban ole vieläkään esiintynyt Suomessa. Huutava vääryys meitä kirkuvia fanityttöjä kohtaan. Frank Sinatran musiikin puutteeseen pitäisi olla tulossa muutos, kunhan saadaan kaverin kanssa meidän Herrasmiesklubi perustettua.

Raskaamman musan puolelta on viime aikoina tullut kuunneltua Corporate Avengeria, parit sanoitukset avautui paremmin toisella kuuntelukerralla. Muistin omistavani Dee Brownin kirjan intiaanien tuhosta. Aloitin itse asiassa kirjoittamaan pidempää postausta intiaaneista ja CA:n musiikista, uskosta ja uskonnoista, mutta se jäi vielä vedoksen asteelle. Ehkä joskus julkaisen, ehkä en :)

Todellakin aika mennä nukkumaan.

"Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton."

Jos tänne voisi mieltään raottaa

"Hei, olen Satu, ja tämä on ensimmäinen varsinainen blogimerkintäni."

*clap, clap, clap*!

Jo jonkin aikaa on tehnyt kirjoittaa ajatuksiaan esille, katsotaan jos se onnistuisi tämän avulla. Kuten nimestäkin voi päätellä, läheskään aina ei ajatukset liiku tässä maailmassa vaan ihan muualla.

Totuus on tuolla ulkona. Tai jotain. Älkää ottako niin vakavasti. Naura ongelmillesi, niin muutkin tekevät.

Ajatuksia herättävä

Löysinpä koneelta yhtyeen nimeltä Corporate Avenger musiikkia. Yhtyeestä en tiedä sen tarkemmin, käsittääkseni he ovat aiheuttaneet paljon harmaita hiuksia uudella mantereella sanoituksien takia varsinkin Bushin hallinnolle.

Bändin viralliselta nettisivulta ei ehkä tätä vaikutelmaa ensimmäiseksi saa. Sivuilla puhutaan kuinka alkuperäisenä ajatuksena on ollut saattaa ihmiset tietoiseksi omasta perimästään ja jokainen elämä ja hetki ovat lahjoja, joita pitää vaalia ja arvostaa. Aika hieno tavoite. Se mikä itselläkin ensimmäiseksi särähti korvaan (ei ehkä niinkään negatiivisena asiana) bändistä oli tietysti heidän musiikkinsa ja sanoitukset. Biisit kuten Bible is Bullshit ja War Is Good eivät ehkä ensimmäisenä herätä positiivisia mielikuvia, joten en ihmettele jos Yrjö nuorempi kannattajineen on vähän älähtänyt tästä poppoosta.

Tarkempi tutkiminen kuitenkin paljastaa yllättävänkin hyvää sanomaa: heille (meille) jotka pyrkivät ajattelemaan myös omilla aivoillaan, monet sanoituksista voivat avata moniakin uusia näkökulmia joita tutkia. Yhtyeen jäsenet kertovat uskovansa jumalaan (jo heti etusivulla, onkohan tämä vastustajien pehmentämistä :)), mutta samaan aikaan saarnaavat kuinka kristityt tappoivat intiaanit ja raamattu monen muun uskonnollisen kirjan tavoin on vain ihmisen kirjoittama kirja, eikä niillä ole jumaluuden kanssa mitään tekemistä. Monet yhtyeen vihamiehet ovatkin tarttuneet näihin epäkohtiin mitä ovat huomanneet.

Se mikä on jäänyt epäilijöiltä ja vihaajilta huomaamatta, on suoranainen sokeus omien mielipiteidensä edessä. Yhtyeen jäsenet sanovat uskovansa jumalaan, mutta eri uskontojen jumalia on niin paljon, että koko ajatus kokee inflaation heti alkutekijöissään. Monet yhtyeen laulut puhuvat intiaaneista ja heidän uskostaan maahan, kaiken luojaan. Tähän ajatusmaailman on itseni ainakin itseni hyvin helppo samaistua.

Mikä minua häiritsee monissa ihmisissä on, kuten sanoin, sokeus omille mielipiteilleen. Varmasti jokainen syyllistyy tähän jossain vaiheessa elämää, kun kokee oman arvomaailmansa ja mielipiteensä hyvinkin oikeaksi. Täydellinen avoimuus asioita kohtaa on ehkä mahdottomuus, mutta onko kaiken tiedon kattava valaistuminenkaan mahdollista? Siihen kai kaikki pyrkivät, vai olenko ihan hakoteillä? En väitä olevani perillä yhtään mistään, mutta jotenkin minunkin on ajatusmaailmani rakennettava, siksi haluankin koko ajan rakentaa tietoisuuttani uudella tiedolla. Kaikista rasittavimpia ovat ihmiset jotka tyytyvät niin vähään, eivät halua oivaltaa tai kokea riemua uusien näkökulmien löytämisestä, vaan pysyvät itsepäisesti kannassaan ja tyytyvät siihen vähäiseen tietoon, jonka varaan tietoisuutensa rakentavat. Argh!

(Tässä kohtaa lukiessani omaa tekstiäni, tuli mieleen Richard Bachin Lokki Joonatan-kirjan kohta jossa Joonatan karkoitettiin laumasta koska halusi oppia lentämään:

"Lokki Joonatan vietti lopun elämäänsä yksin, mutta se lensi kauas uloimpien luotojen tuolle puolen. Eikä sen ainoana suruna ollut yksinäisyys, vaan se, että muut lokit kieltäytyivät uskomasta niitä odottavan lennon ihanuutta, että ne kieltäytyivät avaamasta silmiään ja näkemästä.

Se, mitä Joonatan kerran oli toivonut koko laumalle, koitui nyt vain sen omaksi hyväksi: se oppi lentämään. Eikä se murehtinut hintaa, joka sen oli ollut siitä maksettava. Lokki Joonatan huomasi, että ikävystyminen ja pelko ja suuttumus ovat syitä, joiden vuoksi lokin elämä on kovin lyhyt, ja koska nämä seikat olivat poissa sen omista ajatuksista, sen elämästä tuli todella pitkä ja upea."

Osuu ja oppuaa, ainakin omalla kohdallani.)

Miten tämä siis liittyy mitenkään CA:n musiikkiin? Ehkä esimerkiksi Christians Murdered Indians käynnisti jonkinnäköisen ahaa-elämyksen sisälläni, näkökulma "uskon jumalaan, kaiken luojaan, mutta en usko raamattuun joka on ihmisen kirjoittama" tuntui jotenkin uskomattoman hyvältä. Miksen ole pystynyt miettimään tätä näkökulmaa aikaisemmin itseeni? Yllätinpä taas itseni pohdiskelemasta omaa ajatusmaailmaani.

Hyvänä lukemisena asiaan toimii Dee Brownin kirja Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, joka kertoo uuden mantereen valloituksesta intiaanien näkökulmasta. "He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen." Sioux-päällikkö Punainen Pilvi.

Mitä siis halusin sanoa? Sen, että älkää ottako ainakaan Corporate Avenger yhtyeen sanoituksia niin kuolemanvakavasti, vaikka niistä voi oikeasti löytyä kuolemanvakavia ajatuksenaiheita :)


"We believe in the earth, the sky and dreams
The universe and the creator who gave us these
The sacred gift of life and human beings
That makes you perpetrate the hate to ahnilate

So here I am the savage civilized
Voice of the dead and my ancestor's cries
And like the ghosts of this land you can't erase
I see blood on the hands of the master race.

500 years of manifest destiny
500 years of resistance to the enemy

You have faith in the rivers, the mountains, the trees
We've a murdering god to replace all of these
With the blood of forgiveness you too can be free
Or the wrath of Jehovah you're sure to receive

We will baptize you with the blood of the lamb
With the sword and the gospel we will conquer your land
You will join our church and be glad to be saved
Or we'll slaughter your children and your women we'll rape.

Christians murdered Indians

I see blood on the hands of the master race."

Katkelma Corporate Averger yhtyeen laulusta Christians Murdered Indians